 Fiksu treenaaminen alkaa usein päästä, ei ohjelmasta. Se näkyy siinä, miten suhtaudut niihin päiviin, kun ei huvita, kun väsyttää tai kun viikko ei mennyt suunnitelmien mukaan. Fyysinen harjoittelu on helppo ymmärtää: sarjat, toistot ja painot. Psyykkinen puoli on se hiljainen voima, joka ratkaisee jatkuvuuden – ja jatkuvuus ratkaisee tulokset.
Moni odottaa motivaatiota kuin säätä: jos se on hyvä, treenataan. Jos ei, siirretään huomiseen. Fiksu treenaaminen ei nojaa fiilikseen vaan identiteettiin. Ajatukseen siitä, että olet ihminen, joka liikkuu säännöllisesti, vaikka kaikki ei olisi täydellistä. Silloin treeni ei ole jokailtainen neuvottelu itsen kanssa, vaan osa arkea samalla tavalla kuin hampaiden pesu. Se ei tarkoita kurinalaista suorittamista, vaan selkeyttä: “tällaista minä teen, kun haluan voida hyvin.” Usein suurin muutos tapahtuu siinä, että hyväksyy minimitavoitteen. Joskus 20 minuutin treeni on parempi kuin ei lainkaan, ja joskus pelkkä kävely on juuri se, mitä keho ja mieli tarvitsevat. Kun treeni ei ole kaikki tai ei mitään, siitä tulee kestävä. Ja kun siitä tulee kestävä, se alkaa kasvaa luonnostaan. Moni huomaa tämän vasta jälkeenpäin: rutiini ei syntynytkään siitä, että oli aina inspiroitunut, vaan siitä, että oli riittävän usein liikkeessä myös tavallisina päivinä. Toinen psyykkisesti fiksun treenaamisen taito on paluu harjoitteluun. Yksi huono viikko tai pieni tauko ei ole ongelma – ongelma on se tarina, jonka ihminen kertoo siitä itselleen. Jos ajattelet, että “nyt meni kaikki”, aloitat alusta ja matka tuntuu loputtomalta. Jos taas ajattelet, että “nyt tuli mutka, palaan takaisin”, jatkat samalta polulta. Myös ympäristö ja aikataulutus ovat aliarvostettuja. Tahdonvoima on rajallinen resurssi, mutta logistiikka on pysyvää. Kun treeni on päätetty etukäteen, merkitty kalenteriin ja tehty helpoksi aloittaa – varusteet valmiiksi, reitti selväksi, välipala kuntoon = liian monta päätöstä pois – mieli ei väsy neuvotteluun. Silloin treeni tapahtuu, vaikka päivä olisi kuormittava. Kyse ei ole siitä, että olisit “luja”, vaan siitä, että olet rakentanut tilanteen, jossa onnistuminen on todennäköistä. Kaiken taustalla vaikuttaa sisäinen puhe. Jos puhut itsellesi ankarasti, saatat kyllä treenata hetken, mutta pitkässä juoksussa se syö halun ja ilon. Psyykkisesti fiksu treenaaminen kuulostaa enemmän valmentajalta: rauhalliselta, realistiselta ja kannustavalta. Ei selittelyä, mutta ei myöskään latistamista. Hyvä nyrkkisääntö on yksinkertainen: puhu itsellesi samalla tavalla kuin puhuisit henkilölle, jota oikeasti haluat auttaa. Kun treeniä katsoo tästä kulmasta, tavoitteidenkin kannattaa olla sellaisia, että ne toimivat arjessa. Iso tavoite innostaa, mutta se ei välttämättä kanna kiireisessä viikossa. Fiksu tavoite on voi olla myös yllättävän konkreettinen ja pieni: sovittu määrä treenikertoja viikossa tai yksi selkeä rutiini, joka toistuu. Kun tekeminen on mitattavaa, realistista ja juuri sinulle sopivaa, onnistumisia alkaa kertyä nopeasti. Psyykkisesti fiksu treenaaminen on lopulta yksinkertaista: tee harjoittelusta sellaista, että se tukee elämää eikä taistele sitä vastaan. Kun mieli ja arki ovat samalla puolella, keho kyllä seuraa. Viisaita puheita itsellesi! |